Lähellä elämää ja kuolemaa

Wikipedian määrittelyn mukaan kipsi (kalsiumsulfaattidihydraatti) on kivennäinen, vesipitoinen kalsiumsulfaatti. Kuumennettaessa eli poltettaessa kipsi muuttuu jauheeksi. Kun poltettua kipsiä sekoitetaan veteen ja seos valetaan muottiin, niin se kovettuu ja saadaan kipsivalos. Täten valmistetaan kipsikuvia, koristeita ym. Kipsi on yksi kuvanveiston perusmateriaaleista, jota käytetään muottien tekemiseen ja veistomassaseoksiin. Kipsistä myös valetaan veistoksia.

Wäinö Aaltonen Lahden kaupungin sankaripatsaan (Rauha, 1952) kipsimallin ääressä. Taaempana Suomen neito -veistoksen kipsi (1928). Rauhan alkuperäiskipsi on osa Turun kaupungin taidekokoelmaa. Kuva Eero Tornberg, Turun museokeskus. Kuva kirjasta Wäinö Aaltonen, Poseerauksia. Turun museokeskus 2017.

Aina ei tule ajatelleeksi miten suuri merkitys kipsillä on kuvanveiston historiassa. Berliinissä tämä selviää näyttelyssä, joka on esillä Museuminselin James Simon Galerie –rakennuksen  näyttelytilassa. Esittelyn otsikko on lähellä elämää, kerrotaan miten ”lähelle” eläviä, ja kuolleita, kipsivalokset voivat tulla.

Kipsivalu Vesuviuksen purkautumisen yhteydessä kuolleesta miehestä, 79 eaa, 1868 Pompei. © bpk / Giorgio Sommer

Näyttelyssä esitellään ensimmäistä kertaa jo 200 vuoden ikään ehtinyt Berliinin valtion museoiden kipsikokoelma. Kokoelma on mittava, yli 7000 teosta kipsimuottien ja mallien varhaishistoriasta aina 1800-luvulle. Lisäksi esillä on ulkopuolia kokoelmalainoja ja valtion museoiden muuta esineistöä.

Édouard Joseph Dantan. Un moulage sur nature, 1887
Öljymaalaus, 165 × 131,5 cm. © Kunstmuseum Göteborg / Hossein Sehatlou, 2015

Nah am Leben. 200 Jahre Gipsformerei, näkymä näyttelystä, James-Simon-Galerie, 2019, © Staatliche Museen zu Berlin / David von Becker

Esillä on noin 200 esinettä, myös valokuvia ja videoita. Elämää lähellä on heinäkuussa avatun James Simon Galerien ensimmäinen näyttely. James Simon Galerie on museosaaren uusin rakennus, joka toimii portaalina muille museoille. Rakennuksen tilaohjelma sisältää lipunmyynnin, ravintolan ja muita yleisöyleisöpalvelutiloja, laadukkaan museokaupan ja auditorion. Näyttelytilaa on vain vaihtuville näyttelyille osoitettu 650 m2 tila. 

James Simon Galerie. Näyttelytilan pohjakerroksessa (nro 2). Kuva museon seinäopasteesta

Sen ensimmäiseen näyttelyyn on epäilemättä kohdistunut huomattavia odotuksia. Ne näyttely täyttää.

Näyttelyn kokoajat huomauttavat, että kipsit liittyvät läheisesti alueen museoiden historiaan. Vuonna 1819 perustettu kipsiosasto oli alkuun sijoitettu Schinkelin suunnitteleman Altes Museumin yhteyteen. 1840-luvulla kipsit olivat keskeisenä osana museoiden ja akateemisten toimijoiden kokoelmia. Nykyisin kipsikokoelmia luonnehditaan museoiden veistotaiteen '3D-arkistoksi' (näyttelyn kuraattori Veronica Tocha).

Taideteollisuusmuseon anatomisen piirustuksen opetussali. 1920 -luku. Valokuva 10 × 15 cm
© Staatliche Museen zu Berlin, Kunstbibliothek, Photothek Willy Römer

Kuninkaallisten museoiden myytävien kipsien luettelo, Königliche Museen zu Berlin, General-Verwaltung (Hg.), Berlin 1902. Tafel 16. © Staatliche Museen zu Berlin, Kunst-bibliothek / Dietmar Katz, Willy Römer

Työvälineitä kipsityöpajasta
© Staatliche Museen zu Berlin, Gipsformerei / Philip Radowitz

Näyttely ei tyydy esittelemään valmiita kipsivaloksia, vaan myös työprosesseja käydään läpi. Kiinnostavasti näyttelyä on laajennettu ottamalla mukaan luonnonvalut, kipsivalut luonnoneläimistä tai kasveista. Kipsivaloksia eläimistä ja kasveista on 1500 -luvulta aina nykyaikaan saakka. 

Käärme, tuntematon taiteilija.  Padua, 1500-luvun alku. Lyijy-tina -seos, osittain maalattu. 22 × 7 × 2,7 cm
© Kunsthistorisches Museum Wien, Kunstkammer

Carl Gottlieb Weisserin mukaan. Johann Wolfgang von Goethe. Elävän runoilijan kasvot, ”elämännaamio”. Runoilija vierasti kuolinnaamioita (joita näyttelyssä on esillä useita), mutta suostui tällaiseen versioon. Silmien kohdalla rypyt ovat muovautuneet niitä suojaavasta paperista. 1935, 17,3 × 28 × 36 cm  (Alkuperäinen: 1807, Goethe-Nationalmuseum, Weimar). © Staatliche Museen zu Berlin, Gipsformerei / Philip Radowitz

Jääkarhu Knutin pää, 3D -tuloste. Polymeerikipsi, epoksihartsi, 42 × 57 × 64 cm
© Technische Universität Berlin, 3D Labor am Institut für Mathematik
© Ralf Günther / Leibniz-IZW

Liian lähellä elämää – teema kertoo miten kipsivalanta ei ollut vain osa taidetta, vaan tieteen ”objektiivisyyteen” pyrkivien metodien välikappale. Esille tulee vaikuttavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900 -luvun alun kolonialismi. Kolonialismi on viime aikoina tullut esille museokokoelmien palautuspyrkimysten voimistuessa, Suomessakin. 

Ylipäätään museot ovat viime vuosia alkaneet aiempaa paremmin liittää kokoelmatoimintaansa avarampia näkökulmia kokoelmien kolonialistisiin tai sukupuoliroolittuneisiin teemoihin. Katse kokoelmiin on alkanut saada uusia sävyjä ja värejä. Tämä aihepiiri on ajankohtaista myös Saksassa. Täällä valtio juuri jakoi 700000 euroa Saksan kolonialistiselta ajalta olevien museokokoelmien tutkimukseen, mm provenienssien selvittämiseen.
Avartunut näkökulma tuo ainakin tähän näyttelyyn hyvän imun. 

Kipsimuotti vuodelta 1906. Viimeinen muotilla tehty valu on vuodelta 1937. Kuva näyttelystä

Esillä on mm. Hans Lichteneckerin kokoelmaan kuuluvia valokuvia Namibiasta vuodelta 1931. 1000 kuvan kokoelmassa noin 70 on otettu antropologisten kipsivalosten teettämisen yhteydessä. Kokoelmaan kuuluvissa nauhoitteissa valumallit kertovat valun aiheuttamasta klaustrofobiasta, kuolemanpelosta ja vihasta. Kuva näyttelyvitriinissä esillä olleesta valokuvasta, kipsimassaa asetellaan paikalleen.

Kiinnostavaa on toisaalta huomata, että esimerkiksi museon tarjoamissa pressikuvissa (yhteensä 30 kuvaa) ei ole yhtään valokuvaa näyttelyn tästä osiosta. 

Taiteilijan ateljeessa -osiossa ollaan ehkä lähinnä ennakko-odotusten asettamaa kuvaa näyttelystä. Siinä kerrotaan, miten taiteilijat käyttivät kipsiä osana työprosessiaan. Lisäksi tuodaan esille mestariteoksia kuvanveistäjiltä antiikista nykytaiteeseen. Esillä onkin onnistunut kaari teoksia.Nykytaiteilijat on onnistuttu yhdistämään teemaan ja kokonaisuuteen poikkeuksellisen hyvin, ei päälleliimatun oloisena kuten usein näyttelyissä.

Donatellon Daavid, 1882.
Kipsi, 160 × 53 × 53,5 cm, (alkuperäinen noin 1440, Museo Nazionale del Bargello, Florenz)
© Staatliche Museen zu Berlin, Gipsformerei / Philip Radowitz

Auguste Rodin
Pronssikausi, 1875–1876. Kipsi, 181 × 66 × 70 cm. © Staatliche Kunstsammlungen Dresden, Albertinum, Skulpturensammlung / Werner Lieberknecht

Donald Lokuta
Casting George Segal for “George Segal, Self-portrait”, 1990,
21,5 × 32 cm. © Donald Lokuta 1990

Onko kyseessä taidenäyttely vai kulttuurihistoriallinen kokoelmanäyttely? Tällaista kysymystä ei varmaankaan kannata esittää, vaan todeta, että näyttelyn tekijät ovat, ainakin lopputuloksesta päätellen, jättäneet museoiden perinteiset sisäiset raja-aidat sikseen ja koostaneet aiheesta orgaanisen kokonaisuuden.

Näkymä näyttelystä, James-Simon-Galerie, 2019, © Staatliche Museen zu Berlin / David von Becker

 Laokoon -ryhmä. Alkuperäisteos löydettiin vuonna 1506 Roomasta ja on Vatikaanin kokoelmissa. Tämä versio on vuodelta 1844, Berliinin valtion museoiden kokoelmasta. Teos on mustunut, näyttelytekstin mukaan joko kipsiosaston lähellä sijainneen rautatieaseman tai sodan loppuvaiheen pommitusten aiheuttaman tulipalon vuoksi. - Aikoinaan taidehistorian pääsykokeissani koekysymyksenä oli teosanalyysin kirjoittaminen Laokoon -taideteoksesta. Helsingin yliopiston kipsikokoelma, johon Laokoon hankittiin ensimmäisten joukossa 1840-luvulla, on edelleen vaikuttava ja näkemisen arvoinen. Kokoelmaan ostettiin teoksia myös Berliinistä.

Näyttely hyötyy visuaalisesti siitä, että vitriinejä on käytetty valikoiden. Esineturvallisuudesta huolehditaan henkilövartioinnilla, tilassa näytti olevat 2-3 valvojaa. Tämä ei varmastikaan ole liian vähän, kipsi on hyvin arka materiaali kosketuksille ja kopauksille. Tässä voinee vertailla näyttelyä Saksan historian museon tyylikkääseen varsijousikokoelmaan esittelevään näyttelyyn (siitä edellisessä postauksessani). Siellä esineet olivat kategorisesti vitriineissä, mutta sielläkin oli vastaava määrä valvojia paikalla. Vaikka varsijouset on varmasti perusteltua asemoida näyttelyssä vitriineihin, niin museoissa ei olisi haitaksi pohtia, tarvitaanko aina vaihtuviin näyttelyihin vitriinivarustus, jos henkilövalvontaa on riittävästi käytössä. 

Näyttelytilasta kannattaa huomata, että se ei ole suorakaide, vaan yksi seinistä kapenee päätyihin. En tiedä onko rakennuksen suunnitellut arkkitehti James Chipperfield tehnyt tämän tarkoituksella. Joka tapauksessa se mahdollistaa tilaan hienon perspektiivivaikutelman – jonka näyttelyarkkitehdit ovat käyttäneet erinomaisesti hyödykseen. Tekee melkein mieli verrata tilavaikutelmaa renessanssiajan perspektiivikokeiluihin. 

Näkymä näyttelystä

Schroeder Rauch -toimiston näyttelysuunnitelman temaattisia osuuksia ja kulkureittejä havainnollistava piirustus näyttelyluettelosta (Hanne Königin ja Nicolas Rauchin artikkeli). 2019

Näyttelyarkkitehtuuri nouseekin tässä näyttelyssä poikkeukselliselle tasolle. Keinot ovat perinteisiä arkkitehtuurin käyttämiä: mittakaava, näkymät ja läpinäkyvyys, valo ja hieno portaalirakennelma näyttelyyn siirryttäessä. Erinomainen suunnittelutoimisto.

--
Näyttely 01.03.2020 saakka
James-Simon-Galerie, Berliini


Näyttelyluettelo Nah am Leben, 200 Jahre GipsformereiHerausgeber: Christina Haak; Miguel Helfrich; Veronika Tocha. Hinta verkkokaupassa 42 eur